Blogi 3

Ikääntyvän sinkun herätys

Olen Yksinasuvat-yhdistyksen tuore jäsen. Vielä vuosi sitten en edes tiennyt, kuinka paljon yksinasuvia Suomessa on, ja että on tällainen yhdistyskin.

Olen asunut suurimman osan aikuiselämästäni yksin, ja jo yli kymmenen vuotta sitten otin hyvillä mielin vastaan ajatuksen, että se asia tuskin enää tulee muuttumaankaan. Olen tottunut eri tilanteissa olemaan jollakin tapaa marginaalinen. Yksinasuminen ja itsellinen elämä ovat olleet vuosikymmenten kehitysprosessi. Olen sen varrella saanut monenlaista palautetta: on näsäviisaasti huomauteltu, kuinka se on ihan oma valintani, on ihmetelty ja hoputettu elämänkumppanin etsintään, mutta toisaalta on ymmärretty ja suorastaan ihailtukin. Minut mielletään usein rohkeaksi ja pystyväksi. Kyllähän tässä onkin kaikenlaisia vahvuuksia kertynyt, kun on kaikki ratkaistava ja hoidettava itse.

Vuosikaudet olen yksinhuoltajana ja lasten pesästä muuttamisen jälkeen yksinasujana jupissut elämäni epäkohdista itselleni ja läheisilleni, mutta vasta viime vuosina, kun törmäsin eri medioissa joihinkin juttuihin yksinasumisesta, aloin tajuta, että olen osa valtavan isoa ja monitahoista yhteiskunnallista ilmiötä. Olen tässä yhteisöön liittymisprosessissani vasta siinä vaiheessa, että näen yksinasumisen kysymyksiä enimmäkseen omien silmälasieni läpi. En osaa hahmottaa laajan ja monitahoisen ilmiön eri puolia. Minua kiinnostaa erityisesti poliittinen ja lainsäädännöllinen vaikuttaminen yksinasuvien elämään. En näe yksinasumisen problematiikkaa niinkään sosiaalisena tai emotionaalisena kysymyksenä.

Kun nyt olen keskustellut asioista yksinasuvien vertaisryhmässä, olen aivan uudella tavalla reflektoinut oman elämiseni kulmakiviä. Olen ikääntyvä työikäinen ja sikäli hyväosainen, että minulla on pitkä ura vakituisessa työssä, josta saamani palkka ylittää suomalaisen keskitason. Pienituloisen yksinhuoltajan elämä on jäänyt taakse. Olen kenties ottanut turhan isojakin riskejä itsenäistä elämääni omin avuin luodessani: minulla on vasta viisikymppisenä otettu asuntolaina, asun pientalossa haja-asutusalueella koiralauman kanssa, työmatkani on pitkä ja tarvitsen ison auton, jolla pystyn liikkumaan koirieni kanssa. Välillä hirvittää. Pitäisi olla vaatimattomampi. Pitää jaksaa vielä paljon ja pitkään. Elän kuitenkin sellaista elämää kuin haluankin niin kauan kuin se on mahdollista, vaikka välillä huolten reppu yksin kantaen painaa paljon. Kysyn itseltäni, miksi minun pitäisi luopua mistään vain siksi, ettei minulla ole puolisoa?

Meitä yksinasuvia on moneksi, ja osuutemme väestöstä on suuri. Jokaisella pitää olla oikeus toteuttaa omanlaistaan elämää. Yksinasuvallakin on vain yksi elämä, jota ei voi viettää odottaen, että jotakin (parisuhde) tapahtuisi ja elämän olosuhteet oletetusti paranisivat. Sitä ne eivät nimittäin välttämättä lainkaan tekisi.

Asumisen ja elämän tarpeiden ja toiveiden monimuotoisuus on realiteetti: kaikki yksinasuvat eivät sovi siihen oletettuun muottiin, että asutaan pienessä miniasunnossa keskustassa ja elämä tapahtuu kodin ulkopuolella. Toiset voivat haluta ympärilleen tilaa ja luontoa ja asua taajamien ulkopuolella. Moni viihtyy kotonaan ja haluaa siellä tehdä työtä ja harrastaa sekä kutsua kotiinsa perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä. Kenenkään ei pitäisi joutua liian pitkään taipumaan kompromisseihin ja elämään parempia aikoja odotellessa. Yksinasuvallakin pitää olla mahdollisuus elää niin, että voi toteuttaa itsensä näköistä elämää sosiaalisine kontakteineen ja harrastuksineen.

Tämä avaukseni oli yhdenlainen henkilökohtainen kokemuskertomus yksinasumisesta. Toivon, että yhdistystoiminnan ja uusien tuttavuuksien kautta saan laajempaa perspektiiviä yksinasumisen kysymyksiin ja voin jatkossa kantaa korteni kekoon.

Nimimerkki Myöhäisherännäinen